...on se ensimmäinen askel!
Joskus voi toki olla vielä vaikeampaa ottaa ne askelet esimerkiksi sängyn tai sohvan gravitaatiokuopasta lenkkitossujen luo. Mutta joka tapauksessa, kun on päässyt ovesta ulos ja ottanut lenkin ensimmäisen askeleen, loppu voikin sujua kuin itsestään. Ja lenkin jälkeen fiilis on yleensä hyvä. Eli mikä siinä onkin kerta toisensa jälkeen niin vaikeaa? Lenkkeily on liikuntaharrastuksena loistava sen takia, että sitä voi harrastaa käytännössä missä ja milloin vaan. Mutta toisaalta se, että se lenkkeily ei yleensä ole sidottu tiettyyn aikaan ja paikkaan, voi tehdä lenkille lähtemisestä kovin vaikeaa.
Sama aloittamisen vaikeus ja prokrastinointi pätee moneen muuhunkin asiaan. Kun on vetkutellut opiskelun aloittamista koko aamupäivän, voikin yllättää itsensä pääsemällä flow-tilaan opintojen parissa. Kun on jo pari päivää lykännyt siivoamista, niin lopulta huomaa, ettei siinä nyt oikeastaan niin kauaa mennytkään, kun vaan ryhtyi hommaan. Mutta aloittaminen on jostain syystä todella usein vaikeaa. Yhtenä syynä aloittamisen vaikeudelle on, että nostetaan rimaa täysin turhaan liian korkealle. Kun ryhtyy siivoukseen, kodin pitäisi sen jälkeen olla putipuhdas (vaikka se on edelliset viikot ollut täyden kaaoksen vallassa...). Ja kun aloittaa esseen kirjoittamisen, tekstin pitäisi muka olla kertaheitolla painovalmista. Ja kun kerran lähtee lenkille, niin pitäisi jaksaa juosta mielellään tunnin lenkki.
Todellisuudessa liika vaativuus voi lannistaa ja valmistaa meitä epäonnistumiseen, koska liian korkeat tavoitteet tekevät aloittamisesta entistä vaikeampaa. Olen itse lenkkeillyt nuorena aikuisena selvästi nykyistä enemmän, ja parhaimmillaan pingoin 10 km:n lenkin tunnissa. Nyt en enää tuohon tahtiin yllä ja lenkkeilymatkatkin ovat lyhentyneet ajoilta, jolloin treenasin marathonia varten. Jos siis pitäisin edelleen tavoitteena, että lenkille lähtiessä pitäisi jaksaa juosta 10 km täyttä vauhtia, jäisi aika moni lenkki kokonaan vetämättä. Eli ehkä se 5 km kevyt hölkkä on tähän verrattuna ihan hyvä vaihtoehto! Treenillä ei todellakaan tarvitse haastaa itseään äärirajoilleen, jotta siitä voisi olla silti hyötyä omalle mielialalle, kunnolle ja terveydelle. Itse asiassa äärimmäisen rasituksen lisähyödyistä verrattuna raskaaseen rasitukseen ei ole juurikaan näyttöä, joten ei-kilpaurheilijoille kaikenlainen hengästyttävä liikunta on yleensä rasitustasoltaan riittävää.
Jos on liikkunut ennestään vähän tai aloittaa uutta lajia, ohjenuorana on, että kannattaa lisätä maltillisesti ensin liikuntakertojen määrää, sitten kestoa ja vasta sitten tehoa. Toisin sanoen, jos yrittää saada lenkkeilystä itselleen säännöllisen ja pitkäaikaisen harrastuksen, ei ehkä kannata lähteä heti vetämään sitä tunnin rääkkilenkkiä. Ensin voi lähteä vaikka ihan vaan kävelylenkille ja pyrkiä tekemään siitä säännöllisen tavan. Kävelylenkkien pituutta voi vähitellen kasvattaa, ja siirtyä sitten kävelystä kevyeen hölkkään ja ajan myötä vähän vauhdikkaampaan hölkkään. Mutta esimerkiksi painonhallinnan osalta on hyvä tiedostaa, että esimerkiksi 5 km kävelyssä ja 5 km juoksussa kuluu suunnilleen sama määrä energiaa, joten tämänkin takia kannattaa panostaa ennemmin matkan pituuteen kuin nopeuteen. Toki kunnon kasvaessa nopeus voi kasvaa huomaamattakin.
Aloittamisen vaikeutta vastaan voi myös taistella päättämällä etukäteen viikonpäivän/-päivät, jolloin käy lenkillä. Jos odottaa sitä maagista hetkeä, jolloin on tarpeeksi energiaa, aikaa, motivaatiota ja tämän päälle vielä kiva juoksusää ja muutenkin tähdet kohdillaan, niin lenkkeilystä on turha odottaa kovinkaan säännöllistä harrastusta. Lisäksi esimerkiksi sopimalla yhteislenkin kaverin kanssa, lenkille lähtemisestä on vielä suurempi kynnys lipsua. Tai käymällä lenkillä esimerkiksi heti aamupalan jälkeen tai suoraan työpäivän jälkeen, voi välttää illalla sohvan pohjalta ylös vääntäytymisen ongelman! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti